Oma tupa, tontti ja lupa: 2025

Jäin itsenäisyyspäivän aattona koukkuun Ylen Tuntematon sotilas-lukumaratoniin. Katsoin sitä pitkälle yöhön, jatkoin aamulla ja loputkin osat katsoin Areenasta. Väinö Linnalta vahva kannanotto sotaa vastaan, rauhan puolesta. Sarja vei ajatukset omiin vanhempiini. Isä osallistui kaikkiin kolmeen sotaan, jatkosota keskeytyi kun hän sairastui. Hänen lisäkseen myös äidin elämä sodan aikana ja muutenkin ansaitsee kunnioitukseni.

Äidin ja isän sotien aikaista kirjeenvaihtoa on säilynyt, vaikka äiti hävitti osan siitä. En muuta niin hartaasti toivo, kuin että pian pääsisit edes lyhyelle lomalla. Olisi hetken vapaampaa ja turvallisempaa töiden huolehtimisen puolesta. Näin äiti kirjoitti isälle 20.8.-44. Isä oli palannut sotaan parannuttuaan.

Omavaraisbloggaajien tammikuun aiheina on sisukkuus, selviytymiskyky kriiseistä ja yhteisöllisyys. Sisulla ja sydämellä, sen nimen antoi veljeni äidistämme kirjoittamansa kirjan nimeksi. Vanhempamme vihittiin talvi- ja jatkosodan välissä, kesällä 1940.

Seuraavana kesänä syntyi veljeni, samoihin aikoihin isä lähti jatkosotaan, keväällä 1943 syntyi vanhin sisko, seuraava syksyllä 1945. Minä olen myöhäisempää tuotantoa. Äidin oli sodan aikana hoidettava maatilan työt, karjan hoito ja peltotyöt pienten lasten hoidon lisäksi. Äitiä huoletti, kun toinen lapsista oli jätettävä yksin sisälle navettatöiden ajaksi. Apua sai suvun vanhemmilta miehiltä, kunnes heidätkin kutsuttiin sotaan. Aputyövoimaa oli hankittava mistä sai, tilapäistyöntekijöitä ja siirtolaisia. Kylän keskustaan ja hänen oman äitinsä luo oli matkaa. Lapset vaan pyörän päälle ja polkemaan. Lisäksi tuskaa toi veljien kohtalo. Ensin kaatui 1940 Taipaleella äidin perheen kuopus, hän joka 19-vuotiaana oli lähtenyt vapaaehtoisena talvisotaan. Hääkimpustaan äiti vei kukkia veljen haudalle. Toinen veli kuoli sodan jälkeen sodassa saamaansa vammaan.

Uskoa oli tulevaisuuteen. Ehkä siksi, että vanhempamme olivat vielä nuoria ja aloittamassa omaa elämäänsä ja perustamassa omaa perhettään. Oma koti oli valmistumassa. Isä oli välirauhan aikaan tehnyt sopimuksen talon rakennusurakasta. Senkin valvonta jäi äidin tehtäväksi.

Se on hyvä, että on täällä näin erillään, ettei tarvitse kuunnella ihmisten touhuamisia. Parasta on luoda toivon katse tulevaisuuteen, joskin nyt joutuukin usko kovalle koetukselle. Äiti 4.7 44

Minkälaiseksi elämä siellä nyt muodostuu kun kaikki sotakorvaukset ovat maksettavissa ja siirtoväki myös korvattava. Ei kai se helppoa ole, mutta kai kaikki siellä hyvin menee, sillä täytyyhän sielläkin elää ja luulisi meidän pärjäävän siinä kuin toisetkin. Isä 29.9.944

Kuinka osaan siellä nyt olla, kun näinkin kauan pois joutusin olemaan. Kiroileminenkin on aika pahasti syöpynyt puheeseen ja enhän soisi, että pienet lapset sen oppivat isältään. Isä 12.11.44. Perheen legendan mukaan veljeni ensimmäinen kokonainen lause oli: Isä sanoo turkanen.

Kuvassa ollaan tulossa lypsyltä. Äiti viimeisenä, edessä tätini ja keskellä naapuri. Yhdessä työt tehtiin sotien jälkeenkin. Sukulaisilla oli yhteisiä koneita ja talkoilla töitä hoidettiin, perunannostot ja viljan puinnit. Minä, hännänhuippu, roikuin aikuisten perässä, kun vanhemmat sisarukset olivat koulussa. Olin isän mukana metsätöissä, seurasin kyläläistä, joka tuli tekemään meille vihtoja ja luutia. Napitin vieressä kun kamarin seinää maalattiin. Itse tehtiin kaikki, mitä pystyttiin, Tehtiin makkaroita siansuoleen, pääsiäiseksi mämmiä leivinuunissa, juustoja, leivät omista viljoista. Ja tuotoksia riitti jaettavaksi naapureillekin. Talvisin tehtiin puhdetöitä, muistan isän tekemässä pärekoreja. Äidille käsityöt ovat olleet aina tärkeitä. Isä oli jo nuoren ollut vakavasti sairas, nivelreuma, joka keskeytti sodankin, äityi myöhemmin ja vammautti isän. Äiti hoiti häntä ja lastenlapsia ja isä sai kuolla kotona. Kotiin sidottuna äidin ajankulua olivat käsityöt. Syntyi nimikoituja pitsilakanoita, tyynyliinoja ja pyyheliinoja. Villasukkia ja lapasia valmistui. Ystävieni lapset saivat jouluksi sukkapaketit.