Tarinaa pioneista

 Anna Satavuotiaan sylissä-blogista haastoi minut kirjoittamaan viime kesän mieluisasta kasvista. Olen hyvä kirjoittamaan annettujen aiheiden vierestä ja niin taitaa tässäkin käydä. Minulla oli vielä entinen mökki, kun sain siskoltani joululahjaksi kuvan hänen kuolanpionistaan ja pussillisen sen siemeniä. Kuvan takana oli kirjoitus, että joku puutarhuri on saanut siemenet kukkimaan 10 vuodessa. Sisko oli ostanut pioninsa taimena. Laitoin siemenet suoraan multaan ja nepä alkoivat kasvaa. Monta vuotta meni, ei ihan kymmentä, kun yksi taimista alkoi kukkia. Aloin ymmärtää siskoa, joka oli harmissaan, kun joutui olemaan poissa pionin kukinta-aikaan. Se osaa avata kukkansa juuri silloin kun omistaja on poissa.

Ei pionista niin komeaa tullut, kuin kuvassa oleva siskon kukka. Hänen pioninsa kyllä sitten kuoli johonkin tautiin.

Kun olin myynyt mökin, yritin siirtää pionin viereen ilmestyneen toisen taimen uudelle mökille, mutta ei se onnistunut. Onneksi olin kerännyt siemeniä. Olin yrittänyt kasvattaa siemenistä ruukuissa uusia kasveja, mutta kärsivällisyys ei ollut riittänyt ja kun taimia ei ilmestynyt, olin heittänyt kasvatusruukkujen mullat naapurin mailla olevalle perumaalleni. Ja kun sitä keväällä käänsin, löytyi sieltä pionin taimia. Hitaasti ne kasvavat, mutta muutaman vuoden päästä ne varmaan kukkivat.

Pioni, joka tänä vuonnakin pihallani kukki, on kasvanut ostotaimesta. 

Siitä olen saanut kerättyä siemeniä ja uusia pioneja on tulossa.

Ja sen siemeniä lähti siskollekin joulukortin välissä. Kaiken lisäksi ostin loppukesällä yhden kuolanpionin taimen mökin edustalla olevaan kukkapenkkiin, kun kuulin, että mökin rakentajan Hilda-vaimollakin oli siinä ollut pioni. Kuolanpioni on juuri oikea ja mieluinen kasvi pientilan mökin pihaan.

Sisulla ja sydämellä

 Jäin itsenäisyyspäivän aattona koukkuun Ylen Tuntematon sotilas-lukumaratoniin. Katsoin sitä pitkälle yöhön, jatkoin aamulla ja loputkin osat katsoin Areenasta. Väinö Linnalta vahva kannanotto sotaa vastaan, rauhan puolesta. Sarja vei ajatukset omiin vanhempiini. Isä osallistui kaikkiin kolmeen sotaan, jatkosota keskeytyi kun hän sairastui. Hänen lisäkseen myös  äidin elämä sodan aikana ja muutenkin ansaitsee kunnioitukseni. 

Äidin ja isän sotien aikaista kirjeenvaihtoa on säilynyt, vaikka äiti hävitti osan siitä. En muuta niin hartaasti toivo, kuin että pian pääsisit edes lyhyelle lomalla. Olisi hetken vapaampaa ja turvallisempaa töiden huolehtimisen puolesta. Näin äiti kirjoitti isälle 20.8.-44. Isä oli palannut sotaan parannuttuaan.

Omavaraisbloggaajien tammikuun aiheina on sisukkuus, selviytymiskyky kriiseistä ja yhteisöllisyys. Sisulla ja sydämellä, sen nimen antoi veljeni äidistämme kirjoittamansa kirjan nimeksi. Vanhempamme vihittiin talvi- ja jatkosodan välissä, kesällä 1940.

 Seuraavana kesänä syntyi veljeni, samoihin aikoihin isä lähti jatkosotaan, keväällä 1943 syntyi vanhin sisko, seuraava syksyllä 1945. Minä olen myöhäisempää tuotantoa. Äidin oli sodan aikana hoidettava maatilan työt, karjan hoito ja peltotyöt pienten lasten hoidon lisäksi. Äitiä huoletti, kun toinen lapsista oli jätettävä yksin sisälle navettatöiden ajaksi. Apua sai suvun vanhemmilta miehiltä, kunnes heidätkin kutsuttiin sotaan. Aputyövoimaa oli hankittava mistä sai, tilapäistyöntekijöitä ja siirtolaisia. Kylän keskustaan ja hänen oman äitinsä luo oli matkaa. Lapset vaan pyörän päälle ja polkemaan. Lisäksi tuskaa toi veljien kohtalo. Ensin kaatui 1940 Taipaleella äidin perheen kuopus, hän joka 19-vuotiaana oli lähtenyt vapaaehtoisena talvisotaan. Hääkimpustaan äiti vei kukkia veljen haudalle. Toinen veli kuoli sodan jälkeen sodassa saamaansa vammaan.

Uskoa oli tulevaisuuteen. Ehkä siksi, että vanhempamme olivat vielä nuoria ja aloittamassa omaa elämäänsä ja perustamassa omaa perhettään. Oma koti oli valmistumassa. Isä oli välirauhan aikaan tehnyt sopimuksen talon rakennusurakasta. Senkin valvonta jäi äidin tehtäväksi.

Se on hyvä, että on täällä näin erillään, ettei tarvitse kuunnella ihmisten touhuamisia. Parasta on luoda toivon katse tulevaisuuteen, joskin nyt joutuukin usko kovalle koetukselle. Äiti 4.7 44

Minkälaiseksi elämä siellä nyt muodostuu kun kaikki sotakorvaukset ovat maksettavissa ja siirtoväki myös korvattava. Ei kai se helppoa ole, mutta kai kaikki siellä hyvin menee, sillä täytyyhän sielläkin elää ja luulisi meidän pärjäävän siinä kuin toisetkin. Isä 29.9.944

Kuinka osaan siellä nyt olla, kun näinkin kauan pois joutusin olemaan. Kiroileminenkin on aika pahasti syöpynyt puheeseen ja enhän soisi, että pienet lapset sen oppivat isältään. Isä 12.11.44. Perheen legendan mukaan veljeni ensimmäinen kokonainen lause oli: Isä sanoo turkanen.

  

Kuvassa ollaan tulossa lypsyltä. Äiti viimeisenä, edessä tätini ja keskellä naapuri. Yhdessä työt tehtiin sotien jälkeenkin. Sukulaisilla oli yhteisiä koneita ja talkoilla töitä hoidettiin, perunannostot ja viljan puinnit. Minä, hännänhuippu, roikuin aikuisten perässä, kun vanhemmat sisarukset olivat koulussa. Olin isän mukana metsätöissä, seurasin kyläläistä, joka tuli tekemään meille vihtoja ja luutia. Napitin vieressä kun kamarin seinää maalattiin. Itse tehtiin kaikki, mitä pystyttiin, Tehtiin makkaroita siansuoleen, pääsiäiseksi mämmiä leivinuunissa, juustoja, leivät omista viljoista. Ja tuotoksia riitti jaettavaksi naapureillekin. Talvisin tehtiin puhdetöitä, muistan isän tekemässä pärekoreja. Äidille käsityöt ovat olleet aina tärkeitä. Isä oli jo nuoren ollut vakavasti sairas, nivelreuma, joka keskeytti sodankin, äityi myöhemmin ja vammautti isän. Äiti hoiti häntä ja lastenlapsia ja isä sai kuolla kotona. Kotiin sidottuna äidin ajankulua olivat käsityöt. Syntyi nimikoituja pitsilakanoita, tyynyliinoja ja  pyyheliinoja. Villasukkia ja lapasia valmistui. Ystävieni lapset saivat jouluksi sukkapaketit.

Mökillä olevat kamarin verhot ja tuolilla oleva hartiahuivi samoin kuin virkatut sängynpeitteen ovat esimerkiksi äidin tekemiä.

 

Itse tekeminen on tarttunut minuun jo lapsena - vaikka osaamista puuttuisi. 

Omavaraisbloggajien ryhmän ovat luoneet Satu (tsajut.fi) ja Heikki (korkeala.fi). Lisää ryhmästä: #suuntanaomavaraisuus.

Kasvuvyöhyke 1

Jovela 

Kasvuvyöhyke 2

Sarin puutarhat 

Pilkkeitä Pilpalasta

Kasvuvyöhyke 3

Tsajut 

Sininen tupa 

Villa Varmo 

Kasvuvyöhyke 5

Korpikuusen tila 

Kasvuvyöhyke 6

Farm escap

Kasvuvyöhyke 7

Korpitalo 

Joulun kukkia

Otin pihalta vain vähän kielon juurakoita, koska huomasin, etteivät ne lähde keväällä uudelleen kasvamaan. Ensimmäisen otoksen kielo on jo kuihtunut, mutta toisen juurakon kielo avasi nuppunsa jouluaattona.

Kaikki eivät pidä hyasintin tuoksusta, jotkut saavat siitä päänsärkyä, toisille sen on vain liian vahva. Mutta minun jouluuni hyasintti kuuluu.

Ilahduin, kun tänä vuonna löysin vanhanaikaisia sipulitulppaaneja. Ne sopivat vanhaan mökkiini.

Kukkapenkin jouluruusut eivät voineet hyvin ja paransin niiden kasvualustaa. Otin jouluruusuista kaksi sisälle. Toinen niistä kukki jouluksi, mutta vähässä valossa se oli kasvattanut hurjan pitkän kukkavarren. Uusia nuppuja nousee ja jouluruusun kukinta saattaa jatkua pitkin kevättä.