Paratiisia etsimässä

 Viime sunnuntaina oli Heikin päivä, jonka pitäisi katkaista talven selkä. Päivät pitenevät kovin hitaasti, puoli viiden aikaan ei ulkona vieläkää pärjää ilman otsalamppua. Valoon ja kukkiin on aikaa. Lähdinkin etsimään niitä, paratiisia, Tove Janssonin tavoin. Näyttelyn esitteessä osa teoksesta Lintu sininen.

Näyttelyssä kerrotaan, että Tove Jansson etsi omaa paratiisiaan läpi elämän. Hän haaveili salaisesta piilopaikasta, suunnitteli kaukaisille saarille muuttoa ja halusi luoda ympärilleen kauneutta ja sadunomaista elämäniloa. Näyttelyssä on pääosin julkisia taideteoksia. Tove Jansson teki suuria seinäfreskoja moniin paikkoihin. 

Tove maalaamassa vuonna 1947 Helsingin kaupungintalolla. Kuva HAM

Isoista teoksista oli vaikeaa saada hyviä kuvia.

Alla Juhlat maalla. Teoksen korkeus on 203 cm ja

leveys 531 cm.

Yhdessä maalauksessa on yksityiskohta, joka aivan selvästi muistuttaa veljentyttöä, jolla myös on mäyräkoira.

Tove Jansson oli kirjailija, taidemaalari ja kuvittaja. Tämän taulun nimi on Ennen naamiaisia.

Vuoden 1949 Garm-lehden helmikuun numeron kannessa on jo muumipeikkokin mukana.

Muumi-kirjat ovat aina olleet suosikkejani, niitä löytyy kirjahyllystäni.

Niidenkin avulla pystyy pakenemaan pimeyttä.

Pakkaspäiviä

 Joulun jälkeen säät olivat kuin oltaisiin maaliskuussa. Lämmintä, monta astetta, tiet ja pihat olivat kuin luistinratoja ja lumet sulivat melkein kokonaan. Sitten loppiaisaattona 20 astetta pakkasta. Tuli tunne, että vihdoinkin on normaalia, tällainen talvi ennen oli. Nyt pakkasta ja lumisadetta on jatkunut, mutta koska kohta on taas tulossa lämmintä, kuvasin pakkaspäivien tunnelmia. Kuusi- ja muita klapeja palaa pönttöuunissa.

Pakkanen koristeli kuistin ikkunat.

Saunaa ympäröivät lumiset puut.

Välillä paistoi aurinko. Se valaisi tienvarren pensaat.

Ja se kultasi kuusikon.

Auringon laskiessa taivas muuttui punaiseksi.

Melkein täysi kuu nousi auringon tilalle.

Toivottavasti talviset tunnelmat eivät lopu näihin päiviin. Ennenhän helmikuu oli kaikista kylmin kuukausi.

Tarinaa pioneista

 Anna Satavuotiaan sylissä-blogista haastoi minut kirjoittamaan viime kesän mieluisasta kasvista. Olen hyvä kirjoittamaan annettujen aiheiden vierestä ja niin taitaa tässäkin käydä. Minulla oli vielä entinen mökki, kun sain siskoltani joululahjaksi kuvan hänen kuolanpionistaan ja pussillisen sen siemeniä. Kuvan takana oli kirjoitus, että joku puutarhuri on saanut siemenet kukkimaan 10 vuodessa. Sisko oli ostanut pioninsa taimena. Laitoin siemenet suoraan multaan ja nepä alkoivat kasvaa. Monta vuotta meni, ei ihan kymmentä, kun yksi taimista alkoi kukkia. Aloin ymmärtää siskoa, joka oli harmissaan, kun joutui olemaan poissa pionin kukinta-aikaan. Se osaa avata kukkansa juuri silloin kun omistaja on poissa.

Ei pionista niin komeaa tullut, kuin kuvassa oleva siskon kukka. Hänen pioninsa kyllä sitten kuoli johonkin tautiin.

Kun olin myynyt mökin, yritin siirtää pionin viereen ilmestyneen toisen taimen uudelle mökille, mutta ei se onnistunut. Onneksi olin kerännyt siemeniä. Olin yrittänyt kasvattaa siemenistä ruukuissa uusia kasveja, mutta kärsivällisyys ei ollut riittänyt ja kun taimia ei ilmestynyt, olin heittänyt kasvatusruukkujen mullat naapurin mailla olevalle perumaalleni. Ja kun sitä keväällä käänsin, löytyi sieltä pionin taimia. Hitaasti ne kasvavat, mutta muutaman vuoden päästä ne varmaan kukkivat.

Pioni, joka tänä vuonnakin pihallani kukki, on kasvanut ostotaimesta. 

Siitä olen saanut kerättyä siemeniä ja uusia pioneja on tulossa.

Ja sen siemeniä lähti siskollekin joulukortin välissä. Kaiken lisäksi ostin loppukesällä yhden kuolanpionin taimen mökin edustalla olevaan kukkapenkkiin, kun kuulin, että mökin rakentajan Hilda-vaimollakin oli siinä ollut pioni. Kuolanpioni on juuri oikea ja mieluinen kasvi pientilan mökin pihaan.