Kaikki alkoi siitä, kun taloyhtiö muutama vuosi sitten hankki kadun varteen jätelavan. Sen innoittamana kävin pitkästä aikaa kellarissa katsomassa, mitä oli omassa vanhassa perunakellarissani ja vintillä peltikaton alla olevassa varastossani. Kannoin tavaraa jätelavalle, se auttoi alkuun ja sen jälkeen olen tehnyt kuolinsiivousta. Kaiken tavaran läpikäyntiin tarvitaan ahkeruutta.
Omien tavaroiden lisäksi on perittyjä. Yksi serkuista oli säästänyt kaiken. Testamentissa oli tarkkaan määritelty, mitä kukin sukulaisista saisi. Meidän perheen osaksi tuli kuitteja, pääsylippuja ja muistoja matkoilta. Sekä postikortteja. Niitä odotin innolla. Ensin tosin piti testamentin vuoksi odottaa hänen aviomiehensä kuolema. Minua ei niinkään kiinnostanut korttien etu- vaan takapuoli. Kerään oman kotikylän postitoimintaan liittyvää kotiseutukokoelmaa. Siihen ei päässyt yksikään korteista, sillä postimerkit oli niistä poistettu. Serkku kun keräsi niitä. En muistele serkkua pahalla. Hän oli töissä kirjakaupassa ja oli juhlaa kun sain häneltä lahjana valita itselleni kirjoja kaupasta. Mökkikylällä on kylätalolla kirpputori ja keräsin parhaita kortteja myyntiin sinne. Kotona on iso laatikko täynnä korttikansioita.
Mökillä on edellisiltä omistajilta jäänyttä tavaraa, josta yritän päästä eroon kirpputorilla. On kahvipannuja, kulhoja ja lautasia. Ja peili saunaan sekä prenikoita. Ruokailuvälineitä en laita kiertoon, sillä niillä on hyvä merkitä krookukset, jotka yrittävät kasvaa pihapolulla.
On myös omia tavaroita, joista yritän päästä eroon. Miten monta kermanekka-sokeriastia yhdistelmää yksi ihminen tarvitsee? Varmaan yksi riittäisi. Ja antiikkia imitoiva patsas saa lähteä. Sen toivat ystävät joskus lahjaksi. Sille oli kyhätty häkki ja minun feministinä piti vapauttaa se. Nyt vapauta itseni siitä, olen sitä sietänyt tarpeeksi monta vuotta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti