Kun sateissa oli taukoa, lähdin poimimaan puolukoita. Osa niistä oli ylikypsiä tai oli jo pudonnut maahan, mutta löytyihän niitä poimittavaksi.
Puolukoiden käsittely on niin paljon helpompaa kuin mustikoiden. Poimin ne käsin, vaikka omistan poimurin. Puolukan lehdet ovat ikivihreitä enkä halua riipiä niitä varvuista. Vaikka osa marjoista oli ylikypsiä, oli joukossa raakojakin. Ja aika pieniä puolukat tänä vuonna ovat. Mutta metsässä kulkemisesta nautin, vaikka en saalista saisikaan.
Poikkesin suolle katsomaan karpaloiden tilannetta ja nekin alkavat kypsyä. Kun oli taas taukopäivä sateessa, lähdin suolle.
Tänä vuonna suolla ei hypellä lenkkareissa mättähältä mättähälle. Suo on märkä, paikoin se hyllyi jalkojen alla. Ja saappaat painuivat siihen syvälle. Kun jalan nosti, alkoi kuoppaan liristä vettä. Yritin katsella, missä eläimet olivat liikkuneet ja vältin paikkoja, joissa niiden jälkiä ei ollut. Tässä taitaa olla entinen mutahauta, josta on kaivettu ravinteikasta maata pellolle. Kuopan päälle on kasvillisuudesta muodostunut petollinen kansi. Näihin menemistä on varottava.
Suolla on monen lajisia ja eri ikäisiä sammaleita. Kuolleesta rahkasammaleesta tulee turvetta.
Ilma viileni nopeasti. Keräsin vain hiukan karpaloita. Tein niistä mehua ja kuuma juoma puolukkapiirakan kanssa poisti vilun tunteet. Suolle palaan vielä useammankin kerran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti