Paahteinen sää jatkui ja jatkui. Lähdin etsimään metsästä vilpoisuutta ja mustikoita. Tänä vuonna mökin viereisellä mäellä niitä on, pitkät varvut taipuvat marjojen painosta.
Kiersin eri paikoissa metsässä, toisissa oli marjoja, toisissa ei.
Suon laidalla pelästytin metson, joka lähti kiireellä ja kovalla ryminällä lentoon. Marjoja sekin oli varmaan etsimässä. Vähän matkan päässä lentoon lähti pienempi ruskea lintu, rouva metso, koppelo. Metsopariskunnan tapasin jo aiemmin kesällä. Silloin uros seurasi minua ja siirtyi puusta toiseen kulkuni mukaan. Pariskunnalla taisi olla pesä jossain lähistöllä. Rouvan tunnistin äänestä. Metso on aiemmin pesinyt läheisen lapsiperheen pihalla, mutta perheen moottoriajoneuvojen lisääntyessä se on muuttanut muualle. Yhtenä kesänä pesä oli yksien mökkiläisten huussin takana. Muutto metsääni on viisas valinta, sillä siellä eivät ainakaan ihmiset metsojen elämää häiritse.
Mustikkametsästä etsin jotain muutakin. Muutama vuosi sitten mustikan varpujen seassa
oli outo kasvi. Se näytti hiukan isotalvikilta, mutta kuihtuneet kukat olivat erilaiset. Yövilkka (Goodyera repens), yksi Suomen kämmekkäkasveista, sen täytyi olla. Kasvi löytyykin yleensä mustikoita poimiessa. Sen sanotaan kasvavan vanhoissa kuusimetsissä, mutta myös mäntyvaltaisilla harjurinteillä, jollainen mökin viereinen metsä juuri on. Ensiksi löysin lehtiruusukkeita. Kasvi kehittää pitkiä juurakoita, joiden kärkeen lehdet ilmestyvät. Näiden pitäisi kukkia ensi vuonna. Mutta säännöllisesti tämä kämmekkälaji ei kuki.
Sitten, toisesta paikasta, mustikanvarpujen keskeltä, löytyi yksi kukinto. Kämmekkäharrastus vaatii kärsivällisyyttä.
Olihan sitten mustikkaretken päätteeksi tehtävä vuoden ensimmäinen mustikkapiirakka.
