lauantai 22. helmikuuta 2020

Ihmeellinen helmikuu

Jos minut tipautettaisiin mökin pihalle ja kysyttäisiin, mikä ajankohta on, vastaisin huhtikuun loppupuoli. En tiedä, onko tämä lyhyen talven jälkeen jatkuvaa syksyä vai aikaista kevättä. Olen syntynyt helmikuun loppupuolella ja syntymäpäiväni tienoilla ennen alkoi kevät saada yliotetta talvesta. Pakkaspäivinä silloin aurinko jo lämmitti ja räystäiltä alkoi tippua vettä. Nyt ei tipu, sillä millään katolla ei enää ole lunta. 

Sipulikukat ainakin uskovat, että on kevät. Kotona kaupungissa kukkivia lumikelloja on jo useammassa paikassa puistikoissa. Narsissit puhkeavat myös aivan pian kukkaan. Kylmä tuuli mereltä viivästyttää kukintaa pitämällä ilman viileänä. Kasvitieteellisen puutarhan pensaissa on pieniä hiirenkorvia.



Omalla mökilläni piha on melkein lumeton. Yleensä vasta huhtikuun alussa alkaa paljaita pälviä ilmestyä. Lumen alta on paljastunut myyrien mylläämää maata. Jalka painuu yllättäviin kuoppiin. Myöhemmin keväällä selviää, mitä kaikkea on tuhottu. Muutama lumikellon alku on nousemassa, mutta vain muutama sadasta sipulista, jotka alueelle olen istuttanut. 




Narsisseja maasta nousee. Hyvä, että vanhat narsissit lipputangon juurella ovat tallella.


Raparperin punaisia alkuja pilkistää jo esiin.


Kevätesikotkin ovat jo paljastumassa katolta pudonneen lumen alta. Ne pitää suojata nopeasti, sillä vihreä houkuttelee herkuttelijoita. Viime vuonna esikot joutuivat aloittamaan kasvun uudelleen kun alkanut kasvu oli tuhottu.


Tämän kevään uusi esikko on hempeän pinkki.

sunnuntai 16. helmikuuta 2020

Puu-urakka

Melkein jokainen mökilläni käynyt mieshenkilö kommentoi pihakoivujani tyyliin: Noi pitää kaataa. Aitan edessä oleva koivu oli kuulemma jo kallellaan kuistin suuntaan ja kun myrsky sen kaataisi, olisi kuisti mennyttä. Aitan päädyssä oleva iso koivu taas tuhoaisi kaatuessaan koko mökin. Siinä oli jo tuhon merkki eli pahkuria. Ja minut saatiin huolestumaan, jokaisen myrskyn jälkeen menin mökille pelko sydämessä.

Vaikka vastustan puiden kaatamista, ymmärrän kuitenkin koska puu on tullut tiensä päähän. Se kuistin nurkalla, aitan edessä oleva koivu voi todella huonosti, siihen tuli lehdet paljon myöhemmin kuin muihin koivuihin ja lehdet tippuivat aikaisemmin kuin muista koivuista. Lopullinen niitti sille oli kun tikka nakutteli siitä syötävää ja kuulin, miten ääni kumisi ontossa rungossa. Metsään puita voi jättää lahoamaan siihen, mihin ne kaatuvat, mutta pihakoivut oli kaadettava. Tämä on taas Sadun (www.tsajut.fi) ja Johannan (www.omavarainen.fi) ideoima kotivara-sarjan kirjoitus. Muiden ajatuksia myrskystä löytyy lopussa olevien linkkien takaa.


Soitin puunkaatajalle, joka kaatoi ja katkoi puita viime talvena mäelläni. Pyysin kaatamaan myös aittarakennuksen päässä olevan ison koivun. Hän oli taas tosi kiireinen, jouduin soittamaan toisenkin kerran. Hän varmisti, että olin merkinnyt kaadettavat puut ja että itse siivoaisin oksat pois, muttei kertonut, koska ehtisi ne kaatamaan. Sitten yhtenä perjantaina hän soitti ja kysyi, miten pitkälle  tonttiani jatkuu. En ymmärtänyt aluksi mitään, sillä hän oli kaatamassa isoa koivua aivan eri suuntaan, kuin mitä minä olin ajatellut. Se kaatui sitten pienen riidan jälkeen eli metsurin uhattua jättää se kaatamatta. Koivu meni sitten osittain syreenien ja paljon kuusten päälle. Kuuset olisi kuulemma muutenkin pitänyt harventaa. Työmaata minulle tuli odotettua enemmän, koivun oksien lisäksi oli siivottava kuusien runkoja ja oksia. Myöskään pienempää puuta ei ollut kaadettu suunnittelemaani paikkaan. Kumma kyllä vahinkoja ei ollut tullut, vain kasvilavani ja muutama maksaruoho olivat hiukan kärsineet. Iso koivu oli melkein kokonaan kovalahoa täynnä ja se oli pahasti halki.




Haluaisin säilyttää puita, mutta vastustin koivujen kaatamista myös, koska aavistin, miten iso työ jälkien siivouksesta tulisi.  Pienemmän koivun lahot pölkyt päätyivät tien varteen. Kippasin pölkkyjä kottikärrystä tielle ja vain kerran tapahtui se, mitä pelkäsin. Pölkky lähti pyörimään rinnettä alas. Onneksi se pysähtyi metsään ennen tietä ja onneksi kukaan ei tiellä liikkunut. Sen oksat kasasin valtavaksi röykkiöksi metsän reunaan. Pakkaspäivinä olen karsinut ja pilkkonut kiemuraisia oksia ja risuja pienemmiksi. 



Ison koivun ja kuusten oksia työnsin säilyneiden kuusien alle, mutta mitä isoille, rungosta syntyneille kiekoille teen, sitä en vielä tiedä. Pakuripahkan kaataja oli irrottanut siististi ja sijoittanut tuvan portaille. Mitähän hän on ajatellut minun sille tekevän?


Osasta oksia ja pölkkyjä oli mahdollista tehdä polttopuita. Omaan puuvajaani ne eivät mahtuneet, mutta naapurin puuvajasta niitä tarvittaessa saan.


Ja mikä tärkeintä, suhtaudun nyt myrskyihin paljon rauhallisemmin.  Nämä mieshenkilöt eivät onneksi ole huomanneet mökin takana olevia valtavia kuusia eikä niillä pelottelu vielä ole alkanut. Yksi iso koivukin vierastalon eteen jäi.


Kesällä selviää, tuliko kuistista niin paljon valoisampi koivujen poistamisen jälkeen, että voin siinä jotain kasvattaa. 

lauantai 8. helmikuuta 2020

Lunta ja pakkasta

Muutos oli huikea, kun lumettomasta vesisateisesta kaupungista tulin mökille. Lunta oli tullut noin 20 senttiä ja lisää tuli koko ajan. Lunta, pakkasta, vesisadetta, aurinkoa, tähtitaivasta ja kuutamoöitä on viikon talvisäähän kuulunut. Hetken aikaa maisemat olivat lumisia. Seuraavana päivänä oli 3 astetta lämmintä ja satoi vettä.



Joku eläin, ilmeisesti kettu, oli rämpinyt mäelleni ennen minua. Aiemmin tiellä on ollut ilveksenkin jäljet. Eläimet kulkevat samaa reittiä, kiipeävät mäelle tietä pitkin, kulkevat saunan edestä ja jatkavat suon suuntaan. Ilvekset seuraavat kauriita, jotka majailevat metsässäni. Kylällä on nähty ilves päivälläkin, lasikuistilla olleen kissan houkuttelemana.


Lumet eivät sulaneet kokonaan. Mökin katolta lumet putosivat siivuina eivätkä onneksi lentäneet polulle saakka. Kovaksi paakkuuntunutta lunta ei siltä tarvinnut lapioida. Pihalla on nyt polkuja. Tietä en vielä aurauttanut, vaan lapioin siihenkin vain kapean polun.


Välillä satoi taas lunta. Sitten ilma kirkastui, sininen taivas ja aurinko tulivat esiin. Naapurin saunan räystääseen aurinko teki  kuvioita. Yöllä oli pakkasta yli kymmenen astetta. Melkein täysi kuu valaisi kirkkaasti.


Korkealle aurinko ei vielä nouse. Kuistilla on vielä liian kylmää kahvitteluun. Matalat säteet osuivat sisään vierastaloonkin.



Tein talvisen kimpun saatavilla olevista aineksista. Mukana on pitkäksi venyneitä narsisseja, havuja, talven törröttäjiä ja muratin oksia, jotka saavat juurtuakin vedessä.

maanantai 3. helmikuuta 2020

Muistojen murusia

  Kun tyhjensin mummon aitan lahonnutta lattiaa, löytyi sen alta iso määrä posliini- ja lasiastioiden sirpaleita. Niiden tarkoitus oli kai estää rottien pääsy aittaan. Otin sirpaleet talteen ja laitoin ne muovilaatikkoon vierastalon taakse, puhdistumaan katolta tulevassa vedessä. Kulkiessani laatikon ohi aloin penkoa sitä ajatellen, että sirpaleista löytyisi yhteensopivia palasia ja löytyihän niitä. Pimenevinä iltoina ryhdyin puhdetöinä kokoamaan palasia. Aloin etsiä ohjeita astioiden korjaamiseen ja törmäsin kintsugiin, kultaiseen korjaukseen. Hieno ajatus, että korjaamalla esineestä tulee arvokkaampi. Samoin särkyneestä ihmisestä saa korjaamalla hienomman. Katsoin kiehtovan videon, jossa mestarin kädet tekevät korjauksen juuri niin kuin se pitäisi tehdä. Löytyi myös juttuja, jotka aloitettiin rikkomalla astia korjausta varten! Lopulta valitsin erikeeperin ja kultamaalin.  


Tein korjatuista astioista näyttelyn toiseen aittaan. Kaikki posliiniastiat ovat Arabian tuotantoa. Helpoimmaksi kuvittelin kultareunaisen kahvikupin, josta puuttui korva, mutta korjausmassa olikin niin pehmeää, ettei korva oikein pysynyt muodossaan.

 Naapurinemännän 85-vuotispäivillä tuli mökkini taas puheeksi niin kuin aina kun kyläläisiä on koolla. Perheen pojan syöksyminen traktorilla rinnettä alas muistetaan. Paikalla oli eläkkeellä oleva pappi, joka kertoi, että pojan ruumista oli vanhan tavan mukaan säilytetty kaksi viikkoa aitassa. Ilmeisesti juuri tässä aitassa. Hänelle, silloiselle pikkupojalle, tämä oli ollut ensimmäinen ruumis, jonka hän oli nähnyt ja ilmeisesti järkyttävä kokemus. 



Haastavin oli Rypäle-maitokannu, josta puuttui koko pohja. Kulhon malli on AF, se lukee pohjassa. Kesäkukka-kahvikuppi oli useampana palasena.



Kahvikupin alusen nimeä en ole löytänyt. Samanlainen kuppipari oli kesällä Arabian näyttelyssä. Kokeilin tässä aitoa lehtikultaa, mutta se ei tarttunut hyvin ilman oikeaa kiinnitysainetta.



Lasiesineiden palaset vain liimasin yhteen.



Ei tämä puhdetyöni kovin hyödyllistä ollut, mutta minusta on hauska ajatella, että astiat ovat olleet sen perheen käytössä, joka mökkini rakensi. Ja ajatella heidän, vanhempien ja useamman lapsen elämää pikkuisessa mökissä, ilman sähköä, vaikean tien päässä. Kertomuksia muiden puhdetöistä ja myös esikasvatuksesta löytyy alla olevista linkeistä. Kyseessä on Suuntana omavaraisuus-ryhmän kirjoitus.