Metsässä on valmiina puita, mutta niiden hoitaminen onkin ongelma. Jotta puut kasvaisivat ja sitoisivat hiilidioksidia, tulee metsää raivata. Ymmärrän sen, mutta syy miksi lähdin raivaustyöhön oli se, että paikoitellen metsän aukkoihin oli syntynyt pusikkoa, joka ei ollut siistin näköistä. Varsinkin tien laidalla oli ryteikköä, josta ei nähnyt läpi. Aloitin työt jo ennen joulua kun en ollut päässyt yhteisymmärrykseen metsäasiantuntijan kanssa. Tavoitteeni ei ollut saada valtiolta tukea, vaan siistiä pusikoituneita paikkoja. Päätin tehdä itse raivaustyöt, ymmärtämättä, miten isosta työstä on kysymys. Raivasin vesurilla tien laitaa sen verran, että taustalla oleva kallio alkoi näkyä. Sitten tulikin talvi ja vasta nyt alkukesällä pääsin jatkamaan työtä.
Työni sai murskaavaa kritiikkiä. Puille pitää jättää paljon tilaa, jotta ne kasvavat. Aina vaan työni tulos oli liian tiheää. Kolmannella kerralla se alkoi kelvata. Eikä sekään sitten riittänyt. Pitäisi vielä katsoa, onko koivu raudus- vai hieskoivu, joita ei saa jättää. Hoikat, tiheässä kasvaneet koivut olivat monen metrin mittaisia ja niissä oli vain pieni tupsu oksia latvassa. Katso siinä sitten, millaisia lehdet ovat. Minusta kaikki koivunlehdet olivat samanlaisia. Kysymys: onko tämä raudus- va hieskoivu?
Tieltä katsottuna koivuni näyttävät vieläkin olevan tiheässä, mutta rakkoja, kipeitä lihaksia ja huti-iskuista kipeitä sormia on nyt riittävästi. Kantoni ovat pahan näköisiä kun en osu vesurilla samaan paikkaan kahta kertaa. Ja onko se nyt siistiä, kun maasto on täynnä kaadettuja puita ja pensaita? Lopuksi tuli vielä mieleen kysymys kumpi sitoo enemmän hiilidioksidia, harvat laihat koivut vai raivaamaton tiheä pusikkoa?
Kiersin koko kallioalueen läpi nähdäkseni, paljonko työtä on velä jäljellä. Onneksi olen jo voiton puolella. Samalla tuli nähtyä, missä parhaat puolukkapaikat syksyllä tulevat olemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti